Mä olen joskus kirjoittanut täst ennenkin, mutta koska koko ajan kuulen miten ihmiset eroo tulen surulliseksi ja ajattelin tätä aihetta taas pohtia.
Mulla on sellainen tunne että nykyään erotaan aivan liian nopeasti. Toki jos molemmilla on paha olla keskenään ja asioita ei saa mitenkään puhutta ja ja ja niin on ymmärettävää että joskus on hyvä ottaa pieni aikalisä tai sitten kokonaan erota!
Mutta sit välillä tulee sellainen fiilis että minkään eteen ei olla valmiita tekemään töitä. Elämässä tulee monenlaisia haasteita. Rakennetaan taloa, lapset ovat pieniä, uskottomuutta, tylsistymistä, taloudellisia tilanteita. Olivat ne syyt mitkä tahansa en nytten ole syyttämässä ketään joka nyt on eronnut tai ei eronnut. Vaan yritän ehkä enemmän omassa mielessäni ymmärtää miksi nykyään erotaan herkemmin kuin ennen? Ehkä se on ymmärtämistä että ei väkisin tarvii olla niin kuin ennen? Vai onko se luovuttamista? Mitä on tapahtunut sanonnalle kunnes kuolema meidät erottaa?
Mun isoäiti ja isoisä ovat oikeita hahmoja. Heillä on aina keväisin kauhea kriisi:) Meidän mofa menee aina kerran vuodessa poikien kanssa tallinaan kylpylään tai lappträskiin motelliin:) Aina keväisin momo kantaa asuntoautosta kaikki tavarat ulos ja manailee että ne saatanan huorat ei syö mun haarukoilla ja veitsillä:) Ja vielä ovat yhdessä;) No nämä ovat sitten ehkä toinen ääripää..
Mutta annetaanko nykyyään liian nopeasti periksi? Mulla on 13vuotta parisuhdetta takana. Tavattiin ihan teininä. Ja voin kertoa että 13 vuoteen sisältyy aika paljon. Olisi outoa jos ei siältyisi. Olen nytten 27 laskujeni mukaan;). Eli jos olemme yhdessä loppuelämämme se tekee todella monta vuotta ja kauhulla ja innolla samaan aikaan mietin mitä kaikkea ihanaa ja hirveää nu vuodet tuo tullessaan. Nykyään kun vaan kertoo ihmisille kuinka kauan on ollut yhdessä ihmiset hämmästyvät toiset iloitsevat ja toisilla taas tosi outo asenne et pakkohan teidän on jossain kohtaa tyyliin erota. Että ei noin kauan voi olla yhdessä tai jotain.
Jos osaa kasvaa yhdessä eikä erikseen, matka jonka toisen kanssa kokea voi olla jotain niin hienoa. Jos osaa antaa anteeksi jos osaa hyväksymään että me kaikki olemme erillaisia ilman että yrittää väkisin muuttaa toista. Se tunne kun katsot toista ja huomaat rakastavasi toista enemmän joka päivä <3
Tää on niin laaja aihe että tätä vosi ikuisuuksiin pohtia, mutta mun ajatus tälle päivälle on nyt se että jos todella rakastat jotakin. Ole valmis tekemään suhteenne eteen töitä. Aina ei ole hyviä päiviä eikä viikkoja tai kuukausia. Mutta jos molemmilta löytyy halu taistella niin kannustan sen eteen!! Älkää ihmiset antako periksi jos rakkautta vielä löytyy!
Mulla on sellainen tunne että nykyään erotaan aivan liian nopeasti. Toki jos molemmilla on paha olla keskenään ja asioita ei saa mitenkään puhutta ja ja ja niin on ymmärettävää että joskus on hyvä ottaa pieni aikalisä tai sitten kokonaan erota!
Mutta sit välillä tulee sellainen fiilis että minkään eteen ei olla valmiita tekemään töitä. Elämässä tulee monenlaisia haasteita. Rakennetaan taloa, lapset ovat pieniä, uskottomuutta, tylsistymistä, taloudellisia tilanteita. Olivat ne syyt mitkä tahansa en nytten ole syyttämässä ketään joka nyt on eronnut tai ei eronnut. Vaan yritän ehkä enemmän omassa mielessäni ymmärtää miksi nykyään erotaan herkemmin kuin ennen? Ehkä se on ymmärtämistä että ei väkisin tarvii olla niin kuin ennen? Vai onko se luovuttamista? Mitä on tapahtunut sanonnalle kunnes kuolema meidät erottaa?
Mun isoäiti ja isoisä ovat oikeita hahmoja. Heillä on aina keväisin kauhea kriisi:) Meidän mofa menee aina kerran vuodessa poikien kanssa tallinaan kylpylään tai lappträskiin motelliin:) Aina keväisin momo kantaa asuntoautosta kaikki tavarat ulos ja manailee että ne saatanan huorat ei syö mun haarukoilla ja veitsillä:) Ja vielä ovat yhdessä;) No nämä ovat sitten ehkä toinen ääripää..
Mutta annetaanko nykyyään liian nopeasti periksi? Mulla on 13vuotta parisuhdetta takana. Tavattiin ihan teininä. Ja voin kertoa että 13 vuoteen sisältyy aika paljon. Olisi outoa jos ei siältyisi. Olen nytten 27 laskujeni mukaan;). Eli jos olemme yhdessä loppuelämämme se tekee todella monta vuotta ja kauhulla ja innolla samaan aikaan mietin mitä kaikkea ihanaa ja hirveää nu vuodet tuo tullessaan. Nykyään kun vaan kertoo ihmisille kuinka kauan on ollut yhdessä ihmiset hämmästyvät toiset iloitsevat ja toisilla taas tosi outo asenne et pakkohan teidän on jossain kohtaa tyyliin erota. Että ei noin kauan voi olla yhdessä tai jotain.
Jos osaa kasvaa yhdessä eikä erikseen, matka jonka toisen kanssa kokea voi olla jotain niin hienoa. Jos osaa antaa anteeksi jos osaa hyväksymään että me kaikki olemme erillaisia ilman että yrittää väkisin muuttaa toista. Se tunne kun katsot toista ja huomaat rakastavasi toista enemmän joka päivä <3
Tää on niin laaja aihe että tätä vosi ikuisuuksiin pohtia, mutta mun ajatus tälle päivälle on nyt se että jos todella rakastat jotakin. Ole valmis tekemään suhteenne eteen töitä. Aina ei ole hyviä päiviä eikä viikkoja tai kuukausia. Mutta jos molemmilta löytyy halu taistella niin kannustan sen eteen!! Älkää ihmiset antako periksi jos rakkautta vielä löytyy!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti