Henkistä kasvua?

Minä en muista milloin olisin odottanut vapaa päivää niin paljon kun tänään. Mulla on viimeksi jouluna ollut 2 vapaa päivä putkeen. Tai en ole varma. Mutta siltä tuntuu. Olen joulun jälkeen alkanut tekemään täyttä viikkoa taas töissä. Se on tuntunut hyvältä silleen et huomaa et sellainen tietty ``tatsi`` homaan on tullut taas takaisin äitiys loman jälkeen. Mutta samalla olen myös iltaisin aika poikki. Täys päiväinen työ ja perhe elämä ottaa välillä voimille. Alkaa tuntua et olen loman tarpeessa. Onneksi sinne ei ole kuin muutama viikko, ja kädet ja jalat ristiin ettei silloin sairatella. 

Vaikka kampaajan työ ei ole yhtä raskasta kuin moni muu työ niin kaikkien pitäisi joskus kokeilla tätäkin ammattia. 
Aika harva tulee varmaan ajatelleksi kuinka ``rankkaa`` kampaajan työ on oikeastaan. Okei moni muukin työ on varmasti. Mutta mä oon ainakin ihan loppu päivän päätteeksi  jo siitä hälinästä  föönien huudosta, puhelimen soidessa kokoajan, ja ihan vaan siitä kuinka monia ihmisiä sitä tapaa päivittäin.Puhumattakaan seisoma työstä. Myös se että työskentelen parhaimmillaan 5 naisen kaa päivittäin saman katon alla vie toisinaan kaikki mehut. Mulla on ihana työpaikka ja työkaverit. Mut tosiaan 6 naista parhaimillaan samaan aikaan kälättämässä.huh huh.. Ja kaikki aika voimakkaita persoonia. Mutta naiset ovat aina naisia. Ja samaan aikaan ihania sellaisia. Mutta vaikka tää työ on välillä aika raskasta niin samalla se on kasvattanut mua aika lailla vuosien varrella. Laskeskelin tässä eilen vissiin että keväällä tulee 8 vuotta. Mä oon miettinyt viime aikoina jonkun verran sitä kuinka paljon olen muuttunut/ aikuistunut näitten vuosien varrella. Toki tietysti on luonnollista että muuttuu ja aikuistuu lapsen myötä mutta kyllä tänä päivänä  työssäkin vaaditaan aika paljon. Samalla kun tuntuu että töissä vaaditaan sulta aika paljon niin samalla sielä myös tehdään just sitä henkistä kasvamista.
Jos nyt ajattelen itseäni, niin silloin kun aloittelin kampaajana olin aika ujo tyttö vielä loppujen lopuksi. Myötäilin kaikkien mielipiteiden mukaan. Olin yksinkertaisesti aika kiltti ja epävarma. 
Nyt kun katson itseäni, tuntuu että mulla on jalat maassa. En ole epävarma. Ja mulla on omat mielipiteet asioista. Jos joku ``aukoo päätään`` jään aika harvoin kakkoseksi. Paitsi edelleen miehelleni. Häntä en varmaan koskaan voita.
Henkinen kasvaminen on loppujen lopuksi aika jännä tie? Mistä se alkaa ja minne se loppuu. Samalla kun se on pelottavaa se on aika jännää, millaiseksi tyypiksi sitä itse kehittyy? 
Mutta jottei tämä mene ihan liian tylsäksi niin lupaan kuitenkin että musta ei kuitenkaan tule koskaan sellaista tyypillistä``keskiikäistä naista`` joka ärsyttää mua ihan suunnattomasti. Ja se on tällainen:
- Se on niin sinut itsensä kanssa, että luulee että on etu oikeutettu sanomaan kenelle vaan ja mitä vain. 
- Leffassa, kaupassa, yleisillä paikoilla hoilottaa omia asioita.
- On ilkeä nuorille asiakas palvelioille, koska jo ``tietää kaiken kaikesta``
- Ja luulee olevansa parempi kuin muut vain siksi että on niin  sinut itsensä kanssa.

Eli niin paljon en koskaan haluu kasvaa että musta tulisi tuollainen. Silloin voitte,, en tiedä,, laittaa mulle kuulan kalloon..  Tällaisia perjantai illan mietteitä:)  hiihii...